Miksi luoda oma blogi? Miksi jakaa ajatuksiaan ja elämäänsä julkisesti? Siksikö, että joku samanhenkinen...sielunsisar tai-veli sattuisi samoille "linjoille"? En tiedä...tälläkin hetkellä vielä hiukkasen arveluttaa koko tämä touhu.

Kyse on ehkäpä  tosiaankin niinkin itsekkäästä asiasta kuin yhteyden löytymisestä toiseen ihmiseen.

Sattumalta nippu kriisejä osui hiljakkoin kohdalleni...neljänkymmenen "kriisi", uudelleen elämänsä arviointiaika tai mikälie, iski päälle samaan aikaan kun menetin toisen vanhemmistani. Avioliitto natisee ja kovasti, eikä työelämäkään ole vielä ihan hollillaan. Eli elämäänsä, elettyä ja tulevaa on joutunut väänteleen ja käänteleen kunnolla. Ja joutuu vielä, toivottavasti, pitkään.

Luin tuossa hiljakkoin Hellstenin pariskunnan kirjoituksia....mietityttää se, että kantaisimme lapsuutemme kokemuksia vieläkin mukanamme. Olen aina ajatellut, että oma lapsuuteni oli super onnellinen... ydin perhe taustalla, iso ja rakastava suku hoivaamassa, onnelliset kesät suvun kanssa, aina joku kotona ottamassa koulusta vastaan ja tasapainoinen tavallinen perhe missä kasvaa. Näin se on aikuisen nykyminäni näkökulmasta, mutta koinko asiat noin kun olin lapsi? Lapsihan kokee asiat hurjan paljon erilailla, kuin me aikuiset...meistä pienet asiat voivat olla lapselle ISOJA.

Omat muistikuvani lapsuudestani ovat hataria. Kaikki muut muistavat enemmän kuin minä itse. Hassua, että en muista niinkään niitä mukavia juttuja, kuin niitä ikäviä muistoja....vanhempieni tappeluja, isäni juovuspäissään sammumisia (ei tosin ollut mikään juoppo), riitoja veljeni kanssa, isäni kanssa, äitini poissaolon ja oman kaipuuni, suvun sisäiset kahinat ja toistensa mollaamiset...jne. Tiedän, että minulla pitäisi olla enimmäkseen niitä hyviä muistoja, mutta missä ihmeessä ne ovat ja miksi ne ovat minulta hukassa?! Ystäväni väitti minun olevan pessimisti(!!?), joten olenko ollut siis jo pennusta lähtien pessimisti...muistiin ovat piirtyneet vain nuo ikävät jutut? Aika hurjaa.... ;O)